Lemmenjoen huhtikuu (huhtikuu 1998)
Vuoden 1998 pääsiäisenä, huhtikuun alkupuoliskolla hiihtelin kaverieni Matin ja Kaisan kanssa reilun viikon Lemmenjoen kansallispuistossa. Onni suosi meitä joka rintamalla: aurinko, hankikanto, valoilmiöt, eläinmaailma... Enpä ole yhdelläkään aikaisemmalla vaelluksella ollut näin kaukana, kaukana kaikesta ihmiskuntaan liittyvästä. Ja toisaalta näin lähellä, lähellä luontoa ja vaelluskavereitani. Koko retki oli jatkuvaa tykitystä ja riemumieli oli tauotta silmitön!

Alueen kartat: ulkoilukartta Lemmenjoki 1:100 000 ja GT 19. Tekstissä paikannimistä käytetään ulkoilukartan Lemmenjoki muotoja.
Webissä kartalle pääset esimerkiksi Maanmittaushallituksen Karttapaikassa.

 Valoa ja jälkiä
Säätiedotus lupasi pilvistä ja lumisadetta. Niinpä olimme iloisia, kun edes ensimmäinen ilta oli aurinkoista; sama se vaikka muun reissun olisikin pilvistä, onpahan saatu auringostakin nauttia.

Loppujen lopuksi aurinko paistoi tauotta koko kahdeksanpäiväisen retkemme ajan. Pakkasta oli päivisin kymmenen asteen molemmin puolin ja öisin parinkymmenen huitteilla. Täysi kuu valaisi pilvettömiä öitä ja tuuli oli leppeä. Hanki kantoi hiihtäjää täydelleen, ja monin paikoin hangella saattoi jopa kävellä.
Kaamoksen jälkeen kevään valo on lähes humalluttavaa. On se vaan mahtavaa, kun valoa riittää pitkälle iltaan! Olot eivät olisi voineet olla  paremmat Lemmenjoen kansallispuistoon tutustumiseen!

Hiihdimme Hirvassalmelta Oahojoen autiotuvalle yöksi. Ihmisen koskematonta hankea koristivat käsittämättömät määrät eläinten jälkiä. Suurimman osan jäljistä jopa tunsimme: riekko, jänis, poro, kettu, kärppä, näätä ja orava; saukkokin oli puron varressa laskenut mäkeä. Riekko oli yhdessä kohdin jo harjoitellut soidinmenojaan, tanner oli laajalla alalla täynnä tepastelua, lennähtelyjä, siivenjälkiä.

 Arvosana 10 ½
Oahojoelta kipusimme Lemmenjoen korkeimmalle tunturille, Morgam-Viibukselle. Tästä suunnasta nousu oli todella helppo, huipulle pääsi suorin suksin. Poroja palki Viibustuntureilla satamäärin.

Laella ensimmäisiä ajatuksia – heti “Oho!”-kommentin jälkeen – oli, että Morgam-Viibuksen huiputuspalkkio on komein tähänastinen. Näköalat olivat pilvettömässä auringonpaisteessa upeat: valkoista tunturia niin lähellä kuin kaukanakin (Muotkatunturit ja jopa Nattaset näkyivät!), tumman ja valkean sekoitusta metsän ja suon muodossa joka puolella ja aivan alla Lemmenjoen laakso aukeaa kolmen syvän kurun yhtymäkohdan jälkeen täyteen leveyteensä. Leammin, Vaijoen ja Morgamojan kurut näyttävät mahtavilta! Tuulikaan ei puhkunut kovin, joten huipulta ei ollut kiire pois.

Kartalta olimme hieman kauhistelleet laskua huipulta kanjonin pohjalle, korkeuskäyrät kun olivat kovin tiheässä. Laskun jyrkkyys ja lumen upottavuus olivat kuitenkin juuri oikeassa suhteessa. Muutaman sentin pehmeä lumi kovan hangen päällä piti vauhdin sopivana ja mahdollisti ohjailun. Enpä ole koskaan mäenlaskusta niin nauttinut kuin tästä “viibustelusta” – metsäsuksilla ja rinkka selässä! Aluksi valkoista hankea, jossa saattoi päästää vauhdin kovaksikin ennen kurvailuja, sitten puita sopivan harvakseltaan pujottelukepeiksi ja lopulta vähitellen tihenevää mahtavaa vanhaa männikköä. Mäki sai arvosanoikseen muun muassa “10 ½“ ja “orgastinen”.
Lounastauko Kultasataman autiotuvalla venyi vähän pitkäksi, joten iltahiihtelyt jäivät aiottua lyhyemmiksi. Morganmarasin rinteitä ja Lemmenjoen laaksoa kuitenkin käytiin tutkailemassa.

Halo ja hörhöt
Seuraava yösija odotti meitä reilun parinkymmenen kilometrin päässä, Postijoen latvoilla. Kultasatamasta ylävirtaan Leammi virtaa jyrkkäseinäisessä kurussa, jossa hiekkaharjut, vanhat männiköt ja satunnaiset suuret lehtipuut komistavat maisemaa. Leammilta käännyimme länteen. Aluksi hiihdimme muutaman kilometrin sivuäytsin pohjalla, ja sitten sujuttelimme tunturi- ja kurumaisemista suon ja metsän valtakuntaan. Kompassia ei juuri tarvinnut vilkuilla, auringosta oli helppo päätellä lännen sijainti.
Hieman ennen Postijoenlatvan kämppää näimme haloilmiön. Matti osoitti ylös, ja auringosta vasemmalla väikkyi haaleita sateenkaaren värejä pystysuunnassa.
Ironisesti reissumme kaukaisimmalla kämpällä näimme eniten merkkejä ihmisestä. Ulkomaalainen ryhmä huoltokelkkoineen oli yöpynyt tuvalla edellisenä yönä ja piha oli kuin moottorikelkkakisojen jäljiltä. Muuten reissun aikana kelkkajälkiä näkyi hämmästyttävän vähän. Miellyttävä yllätys oli, että suksen- ja kelkanjälkiä näimme suunnilleen yhtä vähän.
Postijoenlatva tuntuu olevan hörhöjen kotiseutua. Hörhö on minun sanastossani pelkästään positiivinen sana. Hyvin pintapuolisesti määriteltynä hörhö on kaukana maanteistä, maalikylistä ja suosituista appelsiinituristireiteistä viihtyvä omin avuin luonnossa liikkuva omien polkujen kulkija. Mielenkiintoisia pitkiä vaelluksia oli vieraskirjassa useita – luokkaa Saariselältä Haltille.
Ja vieraskirjasta löytyy myös vuosikymmenen sutkaus: Ulkomaalainen porukka on 29.7.1995 saapunut Morgamojan Kultalasta, yöpynyt, ja sanoo “We are leaving now in the direction of Porokämppä lukittu.”

Lumikuopassa revontulten alla
Aamulla suuntasimme pohjoiseen Postijoen länsipuolisen selänteen päällä. Selänne ei ole kovin korkea, mutta kuitenkin sen verran lähiympäristöään korkeampi, että molemmin puolin saimme ihastella hienoja tunturimaisemia – idässä siinsivät Viibus- ja Maarestatunturit ja lännessä hohtivat Stuorrabogoaivi & co.
Honkavaaran mahtavissa ikihongikoissa törmäsimme metson hakomismäntyihin. Aivan tuoreita jätöksiä tarkastellessamme itse homenokka lähti lentoon etuoikealla. Komea on otus.
Ihanuuksien ihmemaassa liuuttelimme Sankivaaran eteläpuolisen puron painanteeseen ja etsimme tuulensuojaisen paikan. Kaivoimme metriseen hankeen lumikuopan yösijaksemme ja keittelimme iltaruuat. Täysikuu loisti niin kirkkaasti, että koko iltana emme tarvinneet taskulamppuja.
Olimme tässä vaiheessa alkaneet Murphyn lakia uhmaten vitsailla, että tästä reissusta ei enää puutu kuin se, että kotka liihottelee seuraavan taukopaikkamme yllä. Tämä toive ei sentään toteutunut, mutta uusia yllätyksiä sateli jatkuvasti. Aurinko, lumiolot, eläinten jälkien runsaus, halo... ja nyt komeimmat tähän mennessä näkemäni revontulet! Täydestä kuusta huolimatta sky channel esitti parastaan: revontulet loistivat kirkkaina koko taivaankannen alalla ja elivät niin vahvasti ja vauhdikkaasti, että nukkumaanmeno lykkääntyi reilusti.

Rinkka vai ahkio?
Makoisien unien jälkeen keräilimme leirin kasaan, mutta jätimme rinkat nojailemaan puuta vasten. Päiväreppujen kanssa lähdimme länteen, Vaskojoelle ja edelleen Stuorrabogoaiville. Miten sää voi jatkuvasti näin suosia!? Onneksi Kaisalla oli aurinkovoidetta mukana, itse olin sen jotenkin kyennyt unohtamaan.
Stuorrabogoaivi ei ollut niin nousun kuin laskunkaan puolesta samanlaista herkkua kuin Morgam-Viibus, mutta ainahan huipulta maisemat ovat kivat. Övre Anarjokkan kansallispuiston maisemia Norjan puolelta, Kietsimäjoen tumma viiva, valtavat suo- ja metsälakeudet, lähitunturit, Maarestat, Viibukset ja Muotkat. Alaspäin piti laskea hyvin laajaa siksakkia, sillä hanki oli paljakassa pakkautunut aivan kovaksi. Teräskantit olisivat olleet mukavat...

Paluumatka rinkoille kävi nopeasti, ja voileipätankkauksen jälkeen otimme loputkin romppeet selkään ja lähdimme kohti Vaskojoen autiotupaa. Uusia jälkibongauksia tällä osuudella olivat hirvi, metson soidinkuviot ja saalistaan raahannut kettu. Mahtava punertava, suuri täysikuu nousi Latnjoaivin takaa juuri ennen kuin ehdimme kämpälle.
Vaskojoen tuvalla tapasimme ensimmäiset ihmiset vajaaseen viikkoon. Saarijärven Ladun nelihenkinen poppoo koetti vakuuttaa meille ahkioitten ylivertaisuutta, mutta eivätpä mielipiteemme muuttuneet. Kummallakin on puolensa, mutta minä pidän rinkasta enemmän. Ehkä suurin syy on se, että rinkan kanssa reitinvalinta on huoletonta. Iltaruuaksi lettuja!

Ei tunturissa aina tuule
Seuraavan päivän vietimme luppoa, emme siirtäneet rinkkojamme metriäkään. Päiväreppujen kanssa kiipesimme Latnjoaivin takarinteille ja totesimme ettei mihinkään voi enää luottaa. Väitetään, että tunturissa aina tuulee; mitä vielä. Täysin tyvenessä söimme korkealla tunturipaljakalla eväitä lisäämättä taukovaatetusta. Aurinko lämmitti ihanasti eikä ollut kiirettä lähteä alas.
Sitten olikin edessä tämän reissun viimeinen kokonainen päivä. Vaskojokea pitkin sujuttelimme joutuisasti alavirtaan ja oikaisimme sitten pohjoiseen kohti Lintupuolijokea. Vaskojängällä retken yllätykset jatkuivat: huomasimme hiihtävämme karttaan merkitsemättömällä palsasuolla.
Eläinten jälkien runsautta olen jo moneen otteeseen kehunut, mutta riekkoa täytyy vielä mainostaa. Jalanjäljissä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta aiemmilla keväthiihtelyillä muistan nähneeni koko retkeä kohti vain muutamia siivenjälkiä hangella, nyt siipijälkiä näkyi kymmeniä joka päivä. Ja tuoreita riekon kieppejä näimme joka päivä! Monta elävää tapasimme livenäkin: korppi, riekko, metso, kiiruna, pulmunen, kuukkeli, koskikara ja tietenkin poro.

Angeli
Parin kilometrin päähän Angelista laitoimme viimeisen leirimme. Lumikuoppa syntyi rutiinilla ja makoisat olivat taas unet. Ulkona oli pakkasta reilut parikymmentä, kuopassa kymmenkunta.

Aamulla heräsimme varhain, jotta ehtisimme Angeliin töihinlähtöaikaan. Minä kun en tuolloin ollut ihan vielä päässyt kiire-elämästä irti, kaipasin kyytiä Inariin tai Ivaloon julkisen liikenteen ulottuville päästäkseni. Aamuliikenteeseen emme ehtineet, mutta iltapäivällä tärppäsi. Kiitokset sähkölaitoksen miehille, joilta sain kyydin Ivaloon.

Onni vaihtelee
Tällaista onnen kasaumaa harvoin samalle vaellukselle sattuu. Usein hanki upottaa paljon enemmän, lumi voi tarrata suksenpohjiin, sääherra voi heittää pakkasta tai lumituiskun, ja erikoiset valoilmiöt jäävät usein kokematta.
Vaan joskus sattuu yhtä mukavaa ja joskus toista mukavaa. Erämaassa on aina ihanaa, olipa sitten sade tai paiste. Kun vain tietää mitä tekee ja osaa nauttia siitä mitä eteen tulee.

Seuraava tarina
Takaisin vaellustarinoiden pääsivulle.