Rajoja etsimässä (kesäkuu 1998)
Kokeilimmepa me, Jouni ja Markus, kesäkuun 5.–7.6.1998, löytäisimmekö rajojamme kävelemisen saralla. Pidimme tuolloin jonkinmoisen treenileirin elokuun SM-erävaellusta varten Kainuussa, Hossan ja Ämmänsaaren välillä. Eli tämä EI ole kuvaus tavanomaisesta vaelluksesta. Älä luule tämän perusteella, että olemme kilometrinlaskijoita – tämä oli erikoistapaus, rajojen koettelukeikka.

Alueen kartat: ulkoilukartta Hossa-Martinselkonen 1:50 000 ja GT 13.
Webissä kartalle pääset esimerkiksi Maanmittaushallituksen Karttapaikassa.

Itärajan retkeilyreittiä Hämeahoon
Perjantaina lähdimme Mustikkamäestä, Hossan kupeesta, kohti Itärajan retkeilyreittiä ja Hämeahon autiotupaa. Molemmilla oli reppu selässä ja repuissa kolmen päivän vaelluskamat – majoite, keitin, löpö, ruuat, vesi, vaatteet, sadevaatteet, makuupussi, alusta yms. Melko kevyet reput olivat, mutta kisoissa tulevat olemaan vielä kevyemmät.
Hämeahossa oli noin 28 km koossa eli melkein saman verran kuin molempien aiempi pisin patikkavaelluksen päivämatka. Itärajan retkeilyreitti on hyvin merkitty sinisellä värillä, mutta kulkijoita ei taida paljon (vielä) olla, kun polkua ei monin paikoin tahdo erottaa. Hämeahossakin edelliset kävijät olivat toukokuun alulta.

"Saman tien Ämmänsaareen asti!"
Otimme kunnon unet alkuviikon useiden lyhyiden yöunien korvikkeeksi ja lähdimme lauantaina aamulla yhdeltätoista retkeilyreittiä pitkin kohti Martinselkosen luonnonsuojelualuetta. Sunnuntai-iltana pitäisi olla Ämmänsaaren linja-autoasemalla, joten suunnitelmamme oli kävellä lauantaina noin 60 km ja sunnuntaina sitten loput.
Rajavyöhykkeen pinnassa taitoimme taivalta etelään. Lehtovaaran Talvisodan muistomerkin (“Tällä paikalla ammuttiin Talvisodan ensimmäiset laukaukset 30.11.1939”) paikkeilla heräsi uho: Kävellään saman tien Ämmänsaareen asti. Leikkipuhettahan se aluksi oli. Kilometrejä oli Teerilammella autiotuvalla kasassa noin 20 eli kolmasosa koko päivälle aiotusta. Söimme tortellini-aterian ja torkahdimme ehkä puoli tuntia.
Tällä ensimmäisellä osuudella sateli välillä ja muutamassa suossa oli vesi pitkospuiden tasalla, joten lenkkitossut ja sukat kastuivat läpimäriksi. Kävellessä jalat kuitenkin pysyvät varsin tarpeeksi lämpöisinä, joten eipä kostumisesta ollut haittaa. Jonkun kerran puristimme sukat kuivemmiksi, sitten ne kastuivat taas.
Jatkoimme levon jälkeen matkaa ja “Ämmänsaareen saman tien” alkoi muuttua todemmaksi. Päivämatkaksi tulisi 90 km, joka tuntui hurjalta, mutta ajattelimme, että ainahan sitä voi kokeilla. Kaipa ne rajat joskus vastaan tulevat ja sitten voi pistää leirin pystyyn. Teerilammen jälkeen oli vielä viitisen kilometriä metsäosuutta, sitten matka jatkui hiekkatietä.

Sopiva tauotus
Pidimme 5–15 minuutin lepotauon tunnin välein ja pitemmän Trangia-tauon 4–5 tunnin välein. Vauhti oli metsässä 4–5 km/h, tiellä noin 6 km/h. Tasaisesti eteni matka ja energiaa ja juomaa oli elimistössä jatkuvasti sopivasti. Tunnin välein pitämillämme tauoilla söimme joskus leipää, joskus vain rusinoita tms.
Kaikki Kainuun vedet taitavat näin tulvien jälkimainigeissa olla rusehtavia. Otimmepa vettä sitten kaivosta, lähteestä, koskesta, järvestä tai lammesta, aina se oli pullossa Pommacin väristä. Ehkäpä siksi pieretti tavallista enemmän ja takapuoli tuntui vähän hiertyneeltä.
Tietä pitkin kulku oli nopeaa, mutta vähän tylsää. Paransimme maailmaa, suunnittelimme tulevaisuuttamme, keksimme sanaleikkejä ja pitkästi kuljimme omissa ajatuksissammekin.

Matka jatkui läpi yön
Aurinko kyllä laski pariksi tunniksi, mutta koko yönä ei tullut pimeää. Yhden paikkeilla yöllä pidimme taas Trangia-taukoa ja hetken makailimme kuitenkaan nukahtamatta makuupusseissamme. Mittari näytti nollaa ja matkaa jatkaessamme näimme ojan, jonka pinta oli riitteessä. Kylmä ei hetkeäkään ollut, ei tarvinnut edes lisävaatteita repusta esille kaivaa. Sukat olivat jo ehtineet jalassa kuivua ja kengätkin olivat kuivumaan päin.
Markuksen jaloissa alkoi olla rakkoja ja minulla olivat näillä main pohkeet aika kipeät. Niinpä aina tauon jälkeen ensi minuutit kävelimme kuin vanhat ukot, hitaasti ja onnahdellen. Kun kone sitten taas lämpeni, vauhti palasi ennalleen.
Lintuja näimme ja varsinkin kuulimme paljon. Jäniksiä loikki yön aikana tien poikki neljä ja kerran tuijottelimme hirveä pari minuuttia sadan metrin päästä. Sitten iso eläin lönkytti rauhallisesti tieltä metsään. Aurinko laski puoliympyrän muotoisen halo-ilmiön sisälle ja värjäsi horisontin alta pilviä kivasti.

50 takana, 40 edessä
Kolmen paikkeilla yöllä soitimme kaverillemme Katylle, jonka työvuoron tiesimme tuolloin päättyvän. Kerroimme kävelleemme 50 km 16 tunnissa ja 40 km oli jäljellä. Hulluina Katy meitä piti ja uhkasi harkitsevansa vakavia toimenpiteitä, jos todella kävelemme Ämmänsaareen asti. Toivoimme uhkausten olleen leikkiä ja jatkoimme matkaa.
Ja matka taittui ja taittui. Ehkäpä hyvinkin jaksamme Ämmänsaareen asti? Viiden jälkeen aamulla söimme pastaa ja päätimme ottaa reilun tunnin tirsat päälle. Herätyskelloon heräsimme, mutta jäimme hetkeksi vielä makoilemaan, ja nukahdimme tietysti uudestaan. Aurinkoko lienee minut kuitenkin jo vajaan tunnin kuluttua uudelleen herättänyt, ja näin unemme jäivät kahteen tuntiin. Helposti olisi uni voinut venyä vaikkapa yli puolen päivän, mutta nyt pääsimme liikkeelle jo kahdeksan jälkeen.
Taas onnahdeltiin liikkeelle, ja kiihdytettiin kuutoseen. Jossain puolen matkan paikkeilla olimme lyhentäneet taukovälin kolmeen varttiin. Ainahan sitä oli mukava tauolle istahtaa ja ehkä kengätkin jalasta ottaa. Käsittämättömältä tuntui, että väsymystä ei tullut lainkaan, ei unetusta eikä fyysistä väsymystä. Ilmeisesti ne parit pikkutirsat olivat juuri oikean mittaiset, energiatankkailut osuivat kohdalleen ja taukorytmitys oli sopiva. Ja tuohan sellainen sopiva uho lisälatausta menoon.

Rajat ovat kaukana
Isommitta tilanteitta saavuimme asfalttitielle ja sitten Suomussalmen kirkonkylään. Löytyi avoin Siwa, jonka takapihalla pidimme viimeisen pidemmän ruokatauon. Enää kahdeksan kilometriä maaliin, eipä juuri mitään. Ämmänsaaressa etsimme uimahallin, ja saavuimme hallille 15 minuuttia ennen lipunmyynnin sulkeutumista. Aika hyvä ajoitus! Kello oli 17 eli 90 kilometrin kävelemiseen kaikkine taukoineen meni tasan 30 tuntia.
Saunan ja vaatteidenvaihdon jälkeen tuntui, että mikäs tässä, hyvinkin voisi jatkaa matkaa. Jaloissa toki kävely tuntui, muttei mitenkään erityisenä väsymyksenä. Markuksen rakot olivat kyllä aika kipeät, minulle ei rakkoja tullut. Sitten taas ruokaa naamariin ja hetken päästä bussiin. Kontiomäellä piti vielä olla hereillä sen verran, että siirtyi junaan ja odotti konnaria. Sitten olikin taas helppo saada unen päästä kiinni, vaikka päivävaunun penkeillä matkustimmekin.
Ihmisen rajat ovat kaukana, tosi kaukana. Ehkä niitä täytyy joskus tosissaan testata. Enpä olisi etukäteen arvannut, että lähes sata kilometriä pystyy kävelemään yöunitta monen päivän varustus selässään. Kivat olivat fiilikset! Ja seuraavana päivänä ei 90 km enää juuri jäsenissä tuntunut.
Tämä EI siis todellakaan ollut mikään tavallinen vaellus. Vaan eiköhän se jo selväksi tullutkin.

Edellinen tarina   Seuraava tarina
Takaisin vaellustarinoiden pääsivulle.