Vaihtelevia kevätsäitä Peurakairassa (huhti–toukokuu 1999)
Heti kohta Tuntsan pääsiäishiihtelyn jälkeen kaira kutsui taas. Kohteeksi valitsimme Peurakairan – toisaalta siksi että se oli meille kaikille ennestään koluamaton selkonen, toisaalta siksi että juuri samaan aikaan Lapin paliskunta ja Metsähallitus käräjöivät alueen metsien kohtalosta. Peurakaira on melko tuntematon erämaa ja harvoin siellä kulkijoita on, mutta nyt sattui varsinainen ihmisryntäys. Säät olivat todella vaihtelevat, ja Loueaavan parikilometrinen kahlaus painui vahvasti mieleen.

Alueen kartat: GT 16 ja 17, ulkoilukartat Hammastunturi ja Lemmenjoki 1: 100 000 sekä Porttipahta 1: 50 000.
Webissä kartalle pääset esimerkiksi Maanmittaushallituksen Karttapaikassa.

Lapin paliskunta vs. Metsähallitus
Hiihtoretkemme aikaan koko Peurakaira jännitti tulevaisuutensa puolesta. Metsähallitus haluaisi hakata alueen vanhat metsät, mutta paliskunta on vienyt asian oikeuteen poronhoitolain ja alkuperäiskansojen oikeudet turvaavan lain perusteella. Juuri nyt, huhtikuun lopussa, kairassa suoritettiin katselmus, jossa paliskunnan ja Metsähallituksen edustajat esittivät omia näkökantojaan käräjäoikeuden tuomarille. Katselmukset jatkuvat pitkin kesää ja oikeuden päätös on odotettavissa syksyllä. Mahtoikohan tämä olla viimeinen vappu, kun Sarviselän, Tuore-Peuravaaran ynnä muiden alueen vanhojen metsien aihkit vielä saivat seistä pystyssä?
Lapin paliskunta on tehnyt valtavasti taustatyötä oikeudenkäyntiä varten. Se on mm. tutkinut alue-ekologista suunnitelmaa tarkoin. Yllättäen kaikki iäkkäät metsät jäävät ekologisten käytävien tai muiden säästökohteiden ulkopuolelle. Ekologiset käytävät ovat täällä melkoinen vitsi. Niiden hurskas tarkoitus on turvata _metsä_eliöiden elin- ja leviämismahdollisuudet. Kuitenkin käytävät kulkevat avosoilla, tunturipaljakassa, järvenselällä; missä vain hakkuukelpoisen _metsän_ ulkopuolella. Paliskunta on myös tehnyt luppolaidunkartoituksia, kohteiden dokumentointia yms.
Ei ole poronhoitokaan viaton luonnon kulumisen suhteen, mutta valtavasti luonnonmukaisempi metsienkäyttömuoto se on kuin metsänhoito eli metsänhakkuu.

+15°C ... –15°C
Säät olivat vaelluksellamme hyvin vaihtelevat, keväiset. Alussa oli pientä yöpakkasta ja päivät lämmintä auringonpaistetta. Aikaisin aamulla kannatti herätä, jos mieli hankikannolla hiihdellä. Mieleen on vahvasti piirtynyt lounastaukomme etelärinteen pälvessä, jossa pari tuntia loikoilimme paljain varpain ja t-paitasillamme. Mainio tauko näin talviseksi hiihtoretkeksi!
Puolivälissä retkeä satoi vettä pari päivää eikä pakkasta ollut yölläkään. Niin katosi hankikanto tyystin ja pohjia myöten sai kahlata. Purot ja suot tulvivat. Esimerkiksi Sarvishaara, jonka reilun metrisen uoman yli vielä toissapäivänä helposti sujautti lumisiltaa pitkin, leveni vesisateen myötä monikymmenmetriseksi, ylittämättömäksi vesiesteeksi. No okei, olisi siitä saappaat kädessä kahlaamalla päässyt yli, jos olisi ollut pakko, mutta nyt ei ollut pakko. Muutimme suunnitelmaa ja kiersimme vedenjakajan kautta eri suuntaan.
Vaan sitten kylmeni. Yöllä oli –15°C ja päivälläkin pakkasta. Taas kantoi hanki, nyt iltapäivään asti; ja parin tällaisen päivän jälkeen hanki oli niin kovaa että sen päällä saattoi jopa kävellä.

Joutsenen pesä
Palataanpa alkuun. Saimme poromiehiltä autokyydin Vuotsosta Tämäkän poroerotukselle. Sieltä hiihtelimme Tämäkän lukitulle porokämpälle, jonne nyt poromiesten kanssa pääsimme sisään. Parin päivän lähiympäristössä hiihtelyn jälkeen lähdimme länsi-luoteeseen.
Törmäsaavalla osuimme joutsenen pesäkummulle. Pesässä oli muutama höyhen ja viimevuotisia munankappaleita. Kansallislintumme oli muutama päivä aiemmin laskeutunut muutaman metrin päähän vanhasta pesästä, kävellyt (valtavan suuret kolmiomaiset jäljet) pesälle, mutta lähtenyt sitten pois.
Nyt oli pakkasaamu ja joutsenen jäljet olivat kovaksi koppuraksi jäätyneet. Pesän viereinen lampi oli jäässä, sulaa vettä ei näkynyt. Ehkäpä joutsen palaa, kun sulaa ilmestyy? Tuskin meistä vahingossa pesälle hiihtäneistä esimerkiksi pelottavaa hajua jäiseen lumeen tai maahan jäi?
Iissijoki Törmasaavan keskellä oli jäässä näin aamusella. Jäässä nipin napin. Kun siitä ensimmäinen ampaisi vauhdilla yli, muut haukkoivat henkeään jään taipuessa elastisesti hiihtäjän alla. Jää taipui, mutta kesti. Toiset tulivat sitten vierestä, kukin yhtä hurjan näköisesti ja kukin omasta koskemattomasta kohdastaan – edellisen halkeiluttama jää kun ei houkuttanut. Iissijoki on puron kokoinen, joten emme sentään saappaiden kastumista suurempaa riskiä ottaneet.

"Tungosta" erämaassa
Peurakaira on käsittääkseni varsin tuntematon erämaanpalanen. Kämppäkirjojenkaan mukaan poromiesten ja karhunpyytäjien (silloin, kun kevätpyynti vielä oli luvallista) lisäksi kulkijoita ei usein liiku. Mutta nyt sattui monta porukkaa Peurakairaan yhtä aikaa, ja vesisade luonnollisesti kokosi meitä muutaman harvan kämpän suojiin.
Kurun metsäoppilaitoksen 16 eräopasopiskelijaa + yksi opettaja olivat reilun viikon treenaamassa soolotalvivaellusta. Meitä oli neljä, ja ilmeisesti joka kevät näihin aikoihin Peurakairassa hiihtelevä pariskunta osui Luolaselän kämpälle myös yhtä aikaa meidän ja muutaman kurulaisen kanssa. Tähän kun vielä lisätään hakkuukiistan katselmusmiehet moottorikelkkoineen, niin oli kairassa ennenkokematon vilinä!
Mutta erämaa on laaja, ja helposti sinne reilut parikymmentä ihmistä hukkuu. Kämppien ulkopuolella emme sentään ihmisiä nähneet.

Erilaiset kotiinpaluukiireet
Alussa jo mainitsemani mahtavan pälvitauon jälkeen ryhmämme pieneni ensimmäisen kerran. Toinen Mateista joutui nyt lähtemään kotia ja työkiireitä kohti. Nimensä veroisen Sinisenlammen rannalla latumme erosivat, Matti lähti iltapäivän pehmentämässä hangessa raskaalle taipaleelleen kohti Kutturaa ja me muut jatkoimme metsien ihailua.
Toinen jakaantuminen tapahtui muutamaa päivää myöhemmin. Työt kutsuivat nyt Juhaa, ja Kutturan suuntaan ajattelimme hiihtää. Juha hiihtäisi kylälle ja minä ja toinen Mateista jäisimme vielä Hammas- ja Peurakairan rajaseudulle joksikin päiväksi. Mutta nyt oli tosiaan Sarvishaara tulvinut itsensä ylittämättömään kuntoon ja päätimmekin kääntyä 180° ympäri. Pääseehän se Juha bussireitille Ivalon Matin kauttakin ja me voimme jatkaa retkeämme Inari–Kittilä-tien länsipuolelle. Näin tehtiinkin, mutta Loueaavan ylitys ansaitsee oman lukunsa.

Loueaavan vesihiihto oli Kokemus
Tämän hiihtoretkemme koodinimi oli Luhta-99. Nimi juontaa luontokuvaaja Jorma Luhtaan, jonka keväisistä kuvausretkistä tarina kertoo hurjia juttuja. Jauhosäkki selkään, loue pystyyn suon laidalle tai vaikkapa saarekkeeseen. Sitten vaan katsellaan ja kuvataan kevään etenemistä, ja lopulta hiihdetään tai kahlataan tai uidaan tulvivalta suolta kuivalle maalle ja kotiin.
Siis kevättä, tulvivia soita ja kiireetöntä meininkiä haettiin, ja niitä löydettiinkin. Kiireettömyys toteutui parhaiten minulla ja Matilla, meillä kun oli aikaa ja ruokaa riittämiin vaikka parin viikon hiihtelylle. Toinen Matti koki keväistä suota Rulla-aavalla ja me muut Loueaavalla.
Loueaapa, kuten muutkin suot, oli vahvassa jäässä. Mutta vesisateen myötä jään päällä oli vajaat 30 senttiä vettä ja hyhmää. Ensi alkuun koetimme kiertää selviä vesipaikkoja varvikkojänteitä pitkin, mutta sitten otteet ronskistuivat. Loueaapa on reilut 1,5 km pitkä siihen suuntaan kuin me sen halusimme ylittää. Kuvittelepa, että suksesi liukuvat hyhmäisen veden alla näkymättömissä, 30 senttiä vedenpinnan alla! Alkuun sitä varovasti tökki sauvalla ja testaili jään kestävyyttä, mutta pian sen jo uskoi: vahvassa jäässä ovat vielä kaikki virtauksettomat paikat, eli esimerkiksi suot.
Välillä noustiin jonkin varpumättäikön päälle, sitten sukset taas sukelsivat vaikkapa sadaksi metriksi ennen seuraavaa mättäikköä.
Tämä selostus Loueaavan ylityksestä saattoi kuulostaa pelottavalta tai vähintäänkin hankalalta tai epämukavalta, mutta sitähän ylitys ei ollut. Meillä oli riemukas henki: Mahtava meininki, erikoista elämää! Mirhaminmaan kohdalla yhytimme tien ja erosimme: Juha pohjoiseen Ivalon Mattiin, minä ja Matti etelään, Lauttaselän autiotuvalle näin aluksi.

Uurrekarkian tyttökuvin tapetoitu palovartijan mökki
Inari–Kittilä-tien varressa on muutama avoimena säilynyt tienvarsiautiotupa. Toivottavasti avoimina säilyvätkin ikiajat. Lauttaselästä jatkoimme vappuaattona Uurrekarkian kautta Paaraskallan autiotuvalle.
Uurrekarkian huipulta löysimme yllätykseksemme avoimen tuvan, entisen palovartijan mökin. On meinaan tilanne paikka! Mökin sisäseiniin ja kaapinoviin on liimailtu 1960–70-lukujen missikisojen uimapukukuvia ja muunkinlaista pin uppia. Onpa seinällä vanha 1:400 000 karttakin lähialueesta. Hienot puunkuivatusviritykset, säntillisesti sisäkkäin taitellut maito- ja piimätölkit sekä monet muut yksityiskohdat kertovat omia tarinoitaan palovartijan yksinäisestä työstä. Kolmiomittaustorni oli uudenveroisessa kunnossa.
Jos vieraskirjaan on luottamista, Paaraskallan autiotupa on yksi autioimmista tapaamistani kämpistä. Viimeisten kahden vuoden aikana tasan seitsemän kulkijaa tai porukkaa oli nimensä kirjaan raapustanut, viimeisin kävijä viime lokakuussa. Joku huhtihiihtelijä silloin, toinen hillanpoimija tällöin. Välillä vuodenkin tauko ilman merkintöjä! Oli meillä rauhallinen vappu.

Naskama ja Lisma, kiinnostavia nimiä
Vappupäivän vietimme hiihtelemällä eri suuntiin. Matti kiersi Raijankiselkää ja totesi metsät hienoiksi ja vanhoiksi. Alue-ekologisen suunnitelman mukaan varsin hakkuukelpoista yli 200-vuotiasta metsää, eli pelottaa tämänkin alueen kohtalo. Erävalvojat hurauttivat kelkoillaan kymmenen kilometrin mutkan löydettyään Matin suksenjäljet. Kävivät tarkistamassa, että mikä kummajainen täällä hiihtää. Eihän täällä kukaan suksilla liiku.
Minä puolestani kipusin Paaraskallan huipulle, katselin aikani Naskaman suurta aapaa ja laskettelin sitten Naskaman porokämpälle. Ei ole ihan uuden veroisessa kunnossa tupa enää. Ikkunat ovat rikki, muovilla niitä on koetettu tilkitä. Savupiippu näyttää kovin lysähtäneeltä. Arvailun varaan jäi, olisiko savu mennyt ulos piipusta vai ikkunasta, jos tulen olisi sytyttänyt.
Jatkoin sitten Ivalojoelle tutkimaan, olisiko ylitys mitenkään mahdollista. Sarvishaaran ja Loueaavan perusteella toiveet eivät olleet suuret. Täällä vedenjakajan pohjoispuolella talvi oli kuitenkin paljon eteläpuolta sitkeämmin hengissä. Olihan joki monin paikoin rannoista sula, mutta monin paikoin vahvanoloisessa jäässäkin. Ehkäpä huomenna kuitenkin yritämme Lismaan?
Ja niinhän päätimme tehdä. Hiihtelimme suunnilleen vanhaa Pokan–Lisman postipolkua mukaillen Ivalojelle ja löysimme sopivan paikan. Ilmassa oli jonkin verran jännitystä, mutta hyvin jää kesti. Hiihdimme Lismaan ja hieman Lismajokea ylävirtaan laitoimme leirimme pystyyn. Aamulla sitten laavukangas kasaan ja viimeinen pätkä bussille.
Jos et tiedä, missä Lisma sijaitsee, kannattaa katsoa kartasta. Lisma nimittäin on aikas syrjässä maailman menosta keskellä Lemmenjoen kansallispuistoa. Koululaisilla on ala-asteelle (Menesjärvelle) päivittäin yli 80 kilometrin koulumatka yhteen suuntaan, yläasteelle (Inariin) pitkälti toista sataa kilometriä. Tusinan koululaisen kanssa aloitimme kotimatkan koulubussilla.

Edellinen tarina   Seuraava tarina
Takaisin vaellustarinoiden pääsivulle.