Tuntsan teräshanget (huhtikuu 1999)
Vuoden 1999 pääsiäisen seudun hiihtelimme viiden hengen porukalla Tuntsassa, Sallan ja Savukosken itälaidalla. Mahtavan hankikannon, auringonpaisteen ja maisemien ohella huomio kiinnittyi tällä retkellä kahteen seikkaan: talviretkivarusteisiin sekä vanhojen metsien ja erämaiden uhanalaisuuteen.

Alueen kartat: ulkoilukartta Savukoski–Tuntsa 1:100 000, ulkoilukartta Salla–Alakurtti 1:100 000 sekä GT 17.
Webissä kartalle pääset esimerkiksi Maanmittaushallituksen Karttapaikassa.

Päivänkakkaroita
Aprillipäivänä saavuimme julkisilla Sallaan ja edelleen Saijan kylään. Saijasta jatkoimme taksikyydillä Naruskajärven tienoille ja lähdimme hiihtämään kohti Vaarinkehuman porokämppää. Vanhan, avoimen porokämpän pihapiiriin on Metsähallitus rakentanut uutuudenkomean vuokrakämpän saunoineen ja lukkoineen. Meille tästä tunkeilusta oli tällä kertaa iloa, sillä vuokrakämppäilijät tarjosivat ystävällisesti saunaa meillekin. Ja harvoinpa tulee saunasta kieltäydyttyä, varsinkaan vaelluksella. Moottorikelkkareitti vie muuten mukavalta paikalta luonnon rauhan.
Porokämppä toimi muutaman päivän tukikohtanamme, kun hiihtelimme päiväreppujen kanssa päivänkakkaran terälehtiä itä-kaakkoon ja länsi-luoteeseen. Aina se alueen korkein tunturi on kipuamisen väärti, ei ole näköesteitä mihinkään suuntaan. Sorsatunturin huipulta näkyi silmänkantamattomiin metsän, suon ja paljakan mosaiikkia ja aurinko paistoi. Venäjän puolelta osasimme nimetä Kovdorin savut ja Hiipinä-tunturit.

Ollaanpa me klooneja!
Jotenkin tavallista enemmän pisti silmään ulkoisesti pitkälti yhtenevä retkivarustuksemme. Kaikilla kulkuvälineinä seitsensenttiset metsäsukset, jalassa Nokian huopavuorikumisaappaat, käsissä Exelin umpihankisauvat, selässä Savotan 906, rinnalla Ortliebin karttalaukku, nenällä aurinkolasien himmentämät rillit ja vaatetuksena vihreänsävyistä takkia ja housua. Lähinnä se, että moni varuste oli merkilleen sama kaikilla, herätti hilpeyttä. (Merkkien mainitsemisesta huolimatta tämä ei ole maksettu mainos.)
Kun joku tutussa retkiporukassa esittelee uuden varusteen, muutaman vuoden hyvien kokemusten jälkeen sama varuste ilmestyy yllättäen muullekin poppoolle. Esimerkiksi Ortliebin karttalaukku ilmestyi talviretkiporukkaamme eräältä Englannin-reissulta muutaman vuoden ennen kuin sitä alettiin Suomeen tuoda. Aluksi ihmeteltiin, että miksi kukaan tuollaisesta muovipussukasta satasen maksaisi, mutta parin vuoden pakkas-, vesitiiviys- ja rutistelunsietokokemusten jälkeen seurattiin joukolla edelläkävijän esimerkkiä. Kukin on sitten vuorollaan jonkin varusteen tai vaikkapa niksin edelläkävijä. Joskus lauma seuraa, joskus ei.
Tai vaikka lauma seuraisi, joku voi olla vastarannankiiski. Esimerkiksi termospullo on monelle välttämätön talviretkivaruste, mutta ei kaikille. Minä en harrasta kahvia tai teetä, joten en ole koskaan kaivannut termaria. Neljälle tämänkertaiselle retkikaverilleni taas termari oli ehdoton. Aamu alkoi aina sillä, että kamiinan keittolevy täytettiin kattiloilla, jotta saatiin termarit täyteen. Ja aina, kun tulta oli saatavilla, termarit luonnollisesti keitettiin piripintaan. Mitä ne oikein tekee kaikella sillä kuumalla vedellä? ;-)

Laavussa on tunnelmaa ja hanki kantaa
Pari yötä nukuimme kahden vastakkain pystytetyn laavun muodostamassa mainiossa leirissä. Lumi kaivettiin pois, laavukankaat vedettiin katoiksi ja keskellä pidettiin nuotiota. Matti kaivoi "kirjastokolonkin", mutta eipä kirjaston sohvalla kukaan sitten kuitenkaan nukkunut.
Hiiripöllö esitteli meille komeaa kelokkoista reviiriään ja kuukkeleita näimme monena päivänä, parhaimmillaan neljä yhtä aikaa. Riekkoja, taviokuurnia, käpylintuja, ja kosolti niin lintujen kuin nisäkkäidenkin lumijälkiä tapasimme myös.
Hankikantoa en ole vielä lainkaan riittävästi hehkuttanut, mutta nyt sen teen: Hangen upotus laskettiin millimetreissä. Jos yhytimme samaan suuntaan kulkevan moottorikelkkajäljen tai vanhan ladun, ei ollut mitään hinkua hiihtää jälkeä pitkin. Yleensähän vanha jälki on aina suuri apu umpihangessa hiihdettäessä, mutta nyt ei. Pikemminkin koskematon hanki luisti monin paikoin paremmin. Tauoilla tai leirissä kykeni jopa kävelemään upoten vain harvoin, ja sauvojen kanssa vielä harvemmin.

Murhahaaran tarina
Vanhoja metsiä katseltiin taas yhden päivänkakkaran terälehden verran, ja sitten oli aika jakaantua. Petteri ja Mariko jatkoivat leiriltämme etelään – minä, Matti ja Kaisa pohjoiseen. Kymmentuntisen hiihtorupeaman jälkeen saavuimme sopivasti illansuussa Murhahaaran autiotuvalle. Pakolliset kuviot hoidettiin nopeasti: yksi pilkkoi puita, yksi haki vettä ja yksi viritti kamiinaan tulet. Kun ruuat oli saatu masuun asti, Uni-Masa kutsui hyvin nopeasti. Raitis ulkoilma se aina tahtoo heitellä unihiekkaa silmiin.
Aamulla tutkittiin sitten vieraskirjaakin ja sieltäpä löytyi muun muassa varsin mielenkiintoinen kämpän nimen syntyhistoria. Käypä itse lukemassa, miten Illa-poro liittyy tähän Onkamon-lappalaisen ja Martin-lappalaisen väliseen kiistaan.

Härkähotellilla palvelu pelasi
Härkätunturin autiotuvalla, Härkähotellilla, retkeilijää hemmoteltiin. Vedet haettiin ja sauna lämmitettiin valmiiksi. Oli nimittäin Metsähallituksen huoltomiesparivaljakko puuhuoltoreissulla ja asusteli kämpällä. He hakivat veden vajaan kilometrin päästä suopurosta kelkoilla niin sauna- kuin kämppäkäyttöönkin, suurkiitokset. Hieno kämppä ja kiva sauna, mutta aika kummassa paikassa, kun ei talvella ole vesipaikkaa lähellä. Pieni puronliru antaa kesällä veden, mutta kuivuu talveksi.

Vilpolaa ei ole kartoissa
Jatkoimme matkaa karttoihin merkitsemättömälle Vilpolan avoimelle porokämpälle. Hetken sai kämppää hakea, mutta löytyipä sitten. Härkähotellilta vanhan poroaidan pohjoispuolta nelisen kilometriä. Kämppä ei ihan näy aidalta, vaan on alempana rinteessä. Vesipaikka on, puuhuollosta vastaavat retkeilijät itse.
Rinkat jätimme kämpälle ja lähdimme katsastamaan Hiiripalon autiotupaa, Ahmatunturia ja matkanvarren metsiä. Vanhoja metsiä, hakattuja metsiä ja uusia metsäautoteitä, tilava Hiiripalon kämppä sekä tuulisen aurinkoiset Ahmatunturin maisemat.
Iltaa istuttiin Vilpolassa paikallisten poromiesten kanssa. Keskustelusta on parhaiten jäänyt mieleen poromiesten kommentti: "Ei me petoja pidetä ollenkaan niin pahana ongelmana kuin hakkuita. Metsän hakkuut on pahin peto. Luppokuusikot ovat elintärkeitä." Pohjois-Sallan paliskunta ei talviruoki lainkaan, vaan heillä on kunnon laidunkierto. Porojen liikkeitä seurataan ja ohjataan, jotta mikään paikka ei kulu liikaa, vaan aina löytyy einettä.

Värriö ja saunavesi lumesta
Palasimme seuraavana päivänä Härkähotellille ja jatkoimme saman tien päiväretkille. Minä kävin Värriötunturilla Sauoivan komeaa keroa ja luonnonpuistoa katsomassa, Kaisa ja Matti puolestaan hiihtelivat erämaa-alueen rajan viertä ja havaitsivat poromiesten olleen aivan tosissaan: Joka puolelta uudet metsäautotiet luikertelevat aivan erämaa-alueen rajaan asti kiinni. Kun suojelualueen vierustat hakataan, varmistetaan ettei kukaan vahingossakaan pääse esittämään suojelualueen laajentamista. Niin kai se logiikka menee, surullista.
Huoltomiesten vedenhaun arvo nousi entisestään, kun nyt olimme normaalissa tilanteessa: ei muita kämpällä. Haimme pari lastia vettä suolta – sieltä vajaan kilometrin päästä – mutta vedenotto sortuvareunaisesta purosta ei ollut helppoa, ja niinpä suuri osa saunavesistä tehtiinkin lumesta.

Mikä se on erämaa?
Erämaa määriteltiin joskus alueeksi, joka on vähintään kahdeksan kilometrin päässä lähimmästä tiestä. Nyt tosiaan työnnetään tiet erämaanrippeiden rajoihin asti – aika huvittavastipa tuli sanottua: "erämaan raja", ei erämaata ennen wanhaan rajata tarvinnut. Siis etäisyys tiestä -määritelmän mukaan erämaa on taas pienentynyt kahdeksalla kilometrillä joka suunnasta!
No, olipa määritelmä mikä tahansa, se on selvää, että alue, jonka halkaisee metsäautotie, ei ainakaan ole enää erämaata.

Suomen syrjäisin työpaikka?
Hiihdimme Ainijärven rajavartioasemalle ja sieltä edelleen taksilla Marttiin ja sitten julkisilla kohti kotejamme. Martti on pieni ja syrjäinen paikka, ja sieltä on Ainijärvelle vielä 75 kilometriä polkutietä. Savukoskelle Ainijärveltä on 100 km, Sodankylään tai Rovaniemelle paljon enemmän. Aikamoiset työmatkat on Ainijärven rajavartijoilla.

Edellinen tarina   Seuraava tarina
Takaisin vaellustarinoiden pääsivulle.