Neljä talvireissua UKK-puistossa (lokakuu 1998 ... tammikuu 1999)
Kaamos kutsui Hii–ppoja neljä kertaa Urho Kekkosen kansallispuistoon. Loka-marraskuussa vielä kahlattiin lumessa ilman suksia, marraskuun lopussa ja tammikuussa hiihdettiin. Hiljaista on alkutalvisessa kairassa.

Alueen kartat: ulkoilukartta Koilliskaira1:100 000 ja GT 17.
Webissä kartalle pääset esimerkiksi Maanmittaushallituksen Karttapaikassa.

Lokakuun loppupuoliskolla Luiro & co.
Markus kiersi lokakuun puolivälistä alkaen kymmenisen päivää koillista kairaa kaverinsa Pasin kanssa. Ympyrä alkoi Kiilopäältä, ja muun muassa Suomunruoktun, Luiron ja Sarviojan kautta kulkenut reitti tarjosi vaeltajille Saariselän lokakuisia kasvoja: talvisia säitä ja lumisia maisemia. Muutamalla kämpällä oli joku muukin myöhäissyksyn retkeilijä, mutta varsin hiljaista puistossa oli.
Kahlaaminen kävi kuulemma melko vaivatta, vaikka lunta kymmenen tai parikin kymmentä senttiä oli. Tunturin huipulta oli mahtavaa laskea pulkkamäkeä jätesäkillä.

Loka-marraskuun vaihteessa hiljaista Saariselällä
Kuun vaihteessa ei sitten yhtäkään ihmistä reitillemme osunut, kun Markun kanssa tarvoimme Saariselän lähiympäristöä. Näinä syksyn ja talven vuoronvaihdon aikoina päivän valoisa aika on lyhyt, taivaalta voi sataa niin vettä kuin luntakin ja pakkasta voi olla raisustikin. Mutta tosiaan sellaisetkin kämpät, joilla syyskuun alussa on päivittäin useita kymmeniä kävijöitä, ovat nyt kuukauden tai ylikin kerrallaan tyhjillään. Luonnon rauhaa ja tilaa omille ajatuksille löytyy.

Bussi oli Saariselällä puolen yön jälkeen, joten ensimmäinen etappi Vellinsärpimäojan tuvalle meni aivan yötöiksi. Taskulamppua tarvitsi silloin tällöin kartanlukuun, mutta muuten näki mainiosti kävellä ilman valoa. Lunta oli reilut kymmenen senttiä, ja havaitsimme hyväksi monen villieläimenkin käyttämän konstin: astutaanpa samoihin jälkiin.
Vaikka lunta oli reilusti ja kaikki oli niin talvista, kovia pakkasia ei ollut vielä ehtinyt olla. Niinpä kaikki purot ja jopa suot olivat sulia. Soiden ylittäminen olikin yllättävän haastavaa, kun lumi peitti niin kantavat mättäät kuin upottavatkin kohdat.

Kivipään kämpälle seuraavaksi, ja sitten Porttikoskelle saunomaan. Kun jatkoimme Porttikoskelta Tammakkolammen kautta Rautulammelle, lumipeite alkoi kasvaa. Ja sitten kun Rautulammelta lähdimme kohti Luulampea, lunta alkoi olla reilusti. Kymmenen senttiä oli muuttunut reiluksi pariksi kymmeneksi, ja yhden kerran sai kahlata vajaat kymmenen metriä puoleen reiteen ulottuvassa hangessa. Sitä ei olisi kovin pitkästi välttämättä jaksanut...

Luulammella taitaa sesonkiaikaan olla kahvilassa vilinää. Nyt ei ollut sesonki, joten keittelimme kamiinalla lounaskeiton ja sitten oli edessä enää loppupätkä, Kiilopään huipun kautta Kiilopään tunturikeskukseen.

Marraskuun lopussa Korvatunturille
Oletko käynyt Kemihaarassa? Kemihaara on satakilometrisen metsätien päässä, umpikuja keskellä kairaa. No, olimme tuon _sata_ kilometriä Savukoskelta körötelleet, kun muutama kilometri ennen Kemihaaraa poliisi pysäytti meidät. Alkometri esiin ja ei kun puhallustesti! Sanoisin, että melkein Guinnessin ennätysten kirjaan kelpaava ratsian paikka.
Iltapimeällä hiihdimme Markuksen ja Petrin kanssa Naltiojoen autiotuvalle. Lunta oli vain kolmisenkymmentä senttiä, ja välillä suksenpohja raapaisi kiveen tai juureen. Fosforoitu kompassineula on tosi jees pimeäsuunnistuksessa.

Naltiojoelta jatkoimme Vieriharjuun, jossa sitten nukuimmekin pari yötä. Sauna maistui ja kämpällä juttu luisti kahden paikallisen hirvenmetsästäjän kanssa. Jos tuvalla olisi ollut aloitelaatikko, toinen hirvimiehistä olisi täyttänyt sen pullolleen. Tarinakonetta kuunteli ilokseen, hauskoja juttuja riitti ja samoin varsin lennokkaita ideoita ja keksintöjä vähän joka alalta.
Kävimme katsomassa ehkä kuuluisinta tunturiamme, särmikästä Korvatunturia. Murustan päältä löysimme kuin löysimmekin myös Rauhanpaalun.

Sitten olikin minireissumme jo päätöksessään. Takaisin vaan autolle Kemihaaraan ja kohti kotia.

Tammikuun pakkasia Itäkairassa
Tammikuun alkupuolella kohteena oli jälleen Kemihaara. Nyt hiihtelimme pohjoiseen ja luoteeseen, kun edellinen reissu suuntautui koilliseen. Kelkkajäljet ja vanhat ladut olivat arvossaan, sillä hanki upotti reilusti. Ensimmäiseksi yöksi hiihdimme Manto-ojalle. Pakkasta oli vajaat kymmenen astetta. Aamulla sitten mittari näytti vajaata kolmeakymmentä, ja seuraavina päivinä elohopea vain laski.
Mantoselkäkin käytiin kurkkaamassa, mutta matka jatkui kuitenkin Peskihaaran kautta Härkävaaraan. Kuinkas muuten, ollaanhan nyt UKK-puistossa, joten saunominen kuuluu vaellukseen yhtä luonnollisesti kuin huopavuorikumisaapas metsäsuksen eräsiteeseen.

Härkävaarasta teimme päiväretken Kemihaaran erämaa-alueelle. Vittukeinon Peskihaara on sen verran omituinen puron nimi, että pitipä oikein käydä katsomassa. Pakkasta oli kolmekymmentä, mutta kivasti tarkeni hiihtää. Pitkiä pausseja ei kyllä mieli tehnyt pitää.

Kiireet kutsuivat Jussia, joten nyt oli jo kotiin päin lähdettävä. –33°C oli mittarissa viimeisen päivän. Eipä taidettu rinkoja laskea selästä kertaakaan matkallamme Härkävaarasta Kemihaaraan. Rinkka kun ei tuntunut lainkaan painavalta, vaan ainoastaan lämpimältä.
Auton saadessa lohkolämmitystä keittelimme parkkipaikalla nuudelisopat mini-Trangialla, ja hyvin toimi Marinol yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa ilman talvipoltinta tai muita kommervenkkeja.

Edellinen tarina   Seuraava tarina
Takaisin vaellustarinoiden pääsivulle.